Kokemuksia kansainvälisestä meripelastajavaihdosta, osa 6
Keskiviikko alkoi tiistaihin verrattuna rauhallisemmin. Aamiaisen jälkeen aloitimme oppituntisetillä, missä käytiin läpi RS:n hyväksi havaittuja toimintatapoja toimittaessa SAR-aluksilla. Pääosa havainnoista oli hyvinkin verrattavissa Suomen käytäntöihin, joitakin eroavaisuuksiakin toki oli. Muun muassa kylkihinauksessa täällä on tapana laittaa ensin vetospringi, sitten keulaköysi, peräköysi ja lopuksi jarruspringi. Pienellä sivupuskulla vetospringi kuulemma riittää hätäsiirtoon näillä vesillä. Saimaan kapeikoissa tämä ei välttämättä toimisi ihan yhtä ideaalisti. Siksi meillä keulaköysi laitetaan ensin (sitten on vuorossa peräköysi ja lopuksi springit), tosin perustelu on asialle aivan sama.
Sovelletut etsintäkuviot olivat myös pääsääntöisesti tuttuja. Vuonoissa esiintyy yleensä voimakkaitakin virtauksia, minkä johdosta esimerkiksi laajeneva neliö kannattaa aina toteuttaa aika-ajona. Joissain tapauksissa, jos virta puskee mahdollista etsittävää kohdetta kapeikkoa kohti, on yksi tapa käyttää pelastusalusta kapeikossa ”portinvartijana” esimerkiksi pimeässä tai sumuisessa vuonossa tehtävän paralleelietsinnän sijaan. Virtausten havainnointiin tilanteen ollessa päällä täällä saatetaan välillä käyttää lepuuttajaa, johon on kiinnitetty uppoava ämpäri, minkä jälkeen kyseisen yhdistelmän liikkeitä havainnoidaan esimerkiksi 10 minuutin ajan. Tai sitten siihen kiinnitetään AIS-transponderi, jonka jälkeen sama voidaan tehdä tietokoneruudulta.
Tähystyssektorit täällä on pääasiassa etusektoreihin suunnattuja. Suomen saaristoisissa olosuhteissa peräsektorin tähystäminen on erittäin tärkeää, sillä monet lahdet voivat jäädä muutoin katveeseen. Samoin rantaan päässyt uhri todennäköisesti on etsinyt suojaa metsästä tai mökeistä, mutta saattaa kuulla pelastusaluksen koneen jylinän ja tulla rantaan heiluttamaan. Maantieteellisiä eroavaisuuksia.
Tämän jälkeen oli esitelmävuoroissa Ruotsin ja Britannian meripelastusseurat. Myös minun vuoroni oli esitellä omaa toimintaamme. Organisatorisesti suomalainen erikoisuus on paikallisyhdistysten varaan rakentuva organisaatio. Monissa muissa maissa toiminta perustuu keskusjohtoiseen organisaatioon. Molemmissa rakenteissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Suomessakin siirtymistä keskusjohtoiseen rakenteeseen selvitettiin pari vuotta sitten, mutta asiaa ei viety pidemmälle varsin laajasta vastustuksesta johtuen. Suomalaisen rakenteen selkeä etu on, että asiat voidaan suunnitella paikallisesti varsin pitkälle huomioiden paikalliset olosuhteet. Myös raportoinnin ja hallintotyön määrä pysyy kohtuullisena ja erityisesti aktiiveilla on erittäin suuret mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mihin suuntaan toimintaa paikallistasolla kehitetään – niin hyvässä kuin pahassa.
Lounaan jälkeen saimme kuulla esitelmän RS:n suunnitelmista koulutusjärjestelmän standardoimiseksi. Vapaaehtoisten osalta tällaista ollaan Norjassa vasta tekemässä, mikä oli itse asiassa minulle suuri yllätys. Suomessahan valtakunnallinen järjestelmä on ollut olemassa jo yli kymmenen vuotta ja siirtymäaika paikallisyhdistyksilläkin on loppunut 2012. Syyt standardointiin kuulostivat hyvinkin tutuilta ja havaitut ongelmat tai haasteet samaten. Myös tavoitteet ja systeemin rakentaminen muistuttaa kovasti kotimaista versiota.
Illaksi oli järjestetty ensimmäinen suurempi harjoitus. Harjoitukseen osallistuivat meidän vaihtareiden miehittäminä (oli mukana siis taustatukea antamassa toki aluksen varsinainen kippari ja hänellä aluksen oma kansimies) ”Egil Nygård” ja ”Elias”. Lisäksi paikalla olivat pelastustehtävissä myös punaisen ristin alus ja pelastushelikopteri. Aiheena oli vesibussin tulipalo, minkä seurauksena 16 ihmistä joutui pakenemaan aluksesta suhteellisen pikaisesti. Olin itse ”Egil Nygårdin” harjoituspäällikkönä kansimiehistön ollessa kotoisin Kreikasta ja Ranskasta. Matkalla harjoitusalueelle harjoitus-MRCC määräsi minut vielä OSC:ksi, joten voinee sanoa, että tässä pääsi suoraan tuleen. Ottaen huomioon, että alue on uusi, paikannimet norjaa, miehistö on uusi, alus on uusi, navigointilaitteet ovat uudentyyppiset (täällä on Telchart ja Furunon ”erilainen mitä meillä” mallia oleva tutka, Wiltsussa Loisto + paperikartta + Navnet VX2-mallinen vispilä katolla), viestintälaitteet ovat vähän erilaiset ja kommunikointikieli kokonaisuudessaan on lukuisilla eri aksenteilla äännetty englanti… joten, jos homma pysyy jotenkin puikoissa, voitaneen tulokseen olla tyytyväisiä.
Oikeastaan jatkuvan harjoittelun tarpeellisuus paikallisyhdistyksissä tulee tässä hyvin ilmi: Kun alustuntemus on hyvä ja proseduurit muutoinkin yhteneväiset, kommunikoinnin tarve ja väärinymmärrysten todennäköisyys vähenee huomattavasti. Tämä vapauttaa erityisesti päällystön resursseja varsinaiseen tehtävään, kun voi luottaa siihen, että asiat tehdään ainakin suunnilleen oletetulla tavalla (ja ymmärretään, jos tehtävää ei pystytä täyttämään ja ilmoitetaan siitä). Toisaalta, tämäkin harjoitus osoittaa, että aika monet meidän(kin) mepetoimintaan omaksutut proseduurit ovat sellaisia, joihin tavalla tai toisella on päädytty muuallakin maailmassa. Muutoinhan tällaisen harjoituksen läpivienti olisi ollut tällä konseptilla mahdotonta. Nyt siitä suoriuduttiin porukalla.
Elias Altarriba