Kokemuksia kansainvälisestä meripelastajanvaihdosta, osa 3
Sunnuntai 23.9 oli ekskursiopäivä. Meidät noudettiin hotellilta aamulla ja vietiin Oslon meripelastusasemalle. Pääsimme tutustumaan kahteen alukseen; RS 139 UNI Oslofjordiin, mikä on 12-metrinen katettu pelastusalus.https://www.redningsselskapet.no/om-oss/redningsskoytene/rs-139-uni-oslofjord/Miehistö esitteli meille laiturissa alusta ja sen varusteita. Monilta osin varustus oli verrattavissa PV Willimieheen, ovathan aluksen suunnilleen samaa kokoluokkaa. Tosin tässä aluksessa ei ollut petipaikkoja eikä pentteriä. Oslon edustalla monet keikat ovat ajallisesti lyhyitä, joten eivät niitä paikalliset olleet kaivanneetkaan. Ensiapuvarustus oli jonkin verran parempi, käytännössä Suomessa puhuttaisiin jo ensivastevarustuksesta. Muun muassa lisähappilaitteet löytyivät varustuksesta, monen muun yksityiskohdan lisäksi. Defibrilaattori samaten, mikä meille piti tulla Eksotelta viime heinäkuussa, mutta sitä edelleen odotellaan.
Voimanlähteenä aluksessa oli kaksi Volvo Pentan D6-435-meridieseliä. Alus oli varustettu kahdella jetillä. Niillä alusta saattoi liikuttaa vaikkapa sivusuunnassa ilman keulapotkuria käsiteltävyyden ollessa erinomainen saatettaessa avustettavaa alusta vaikkapa laituripaikalleen. Kuulemma täälläkin jetteihin välillä tarttuu kaiken maailman roskaa, minkä jälkeen niistä on päästävä eroon joko backflush-huuhtelulla tai sitten jettikammio on tyhjennettävä rojusta käsin. Kuulostaa tutulta.
Palopumppuna aluksessa oli Hyundain pumpulla varustettu Hondan motorisoima polttomoottoripumppu. Pumppua lukuun ottamatta siis miltei samanlainen, mitä löytyy Willimiehen konehuoneesta. Alus oli myös varustettu FLIR-lämpökameralla. Mielenkiintoisena varusteena aluksesta löytyi Helly Hansenin valmistamat P2000-hätäkuivapuvut miehistölle onnettomuustilanteita varten. Puvut olivat niin ohuita, että ne mahtuivat suunnilleen A3-kokoiseen, ”paksun kirjekuoren” kaltaiseen pakettiin. Niitä ei ollut tarkoitettu työskentelyyn, vaan nimenomaan hätätapauksia varten. Etenkin meidän avoveneissä tällaiselle varustukselle voisi olla paikkansa.
Toinen aseman aluksista oli perämoottorivetoinen avovene, kokoluokaltaan suunnilleen Atlantic 75:n kaliiberia. Tämä paatti jäi minulle vilkaisun asteelle, sillä jäin Oslofjordiin koeajon ajaksi ja aikataulun takia vaihto jäi minun kohdallani tekemättä. Koeajolla pääsimme ottamaan tuntumaa alusten ohjailuun. Kovemmissa nopeuksissa pelastusalukset ovat pääsääntöisesti helpohkoja ajaa, satamamanoveeraus on se osuus, mikä vaatii selkeästi enemmän praktiikkaa.
Tämän jälkeen menimme Oslon merimuseon laituriin. Norjan meripelastusseuran perustamisesta tuli kuluneeksi 125 vuotta, joten paikalle oli tuotu näyttävä pelastusalusarmada purjelaiva-aikakaudelta sadan vuoden takaa. Myös ensimmäinen alus, RS1 Colin Archer, oli laiturissa. Alun perin se oli rakennettu avustamaan pulaan joutuneita Lofoottien kalastajia. Alus oli aikoinaan täysin purjeilla liikkuva, mutta rakennettu siten, että sillä on mahdollista operoida vain kahden hengen miehistöllä. Neljänkymmenen toimintavuotensa aikana sillä oli kuulemma pelastettu yli 2000 ihmistä todennäköiseltä menestymiseltä.
Kävimme merimuseossa tutustumassa norjalaisen merenkulun historiaan. Museoalueella oli esillä myös Heyerdahlin Kon-Tiki ja Ra II-alukset, joista ensimmäinen oli balsapuinen lautta ja toinen papyruskaislasta rakennettu purjevene. Niillä hän seilasi aikoinaan sekä Tyynenmeren että Atlantin ylitse osoittaakseen, että teknisesti alkuperäiskansat olisivat voineet ylittää suuriakin vesialueita. Kaislaveneellä Atlanttia ylitettäessä ensimmäinen ylitysyritys päättyi meripelastusoperaatioon, mutta toinen johtikin jo onnistumiseen.
Merimuseon laiturissa oli paikalla RS 162 Klaveness Marine-alus.https://www.redningsselskapet.no/om-oss/redningsskoytene/rs-162-klaveness-marine/Se on Norjan meripelastusyhdistyksen alus, mikä toimii palkatun miehistön voimin. Norjassa on käytäntö, että tehtävien puolesta kiireisimmille alueille on sijoitettu tällaisia aluksia. Meillä Suomessa palkatun miehistön omaavia meripelastusseuran aluksia ei ole missään, mikä aina aika ajoin tulee monille yllätyksenä. Palkatun miehistön omaavissa aluksissa on jonkin verran parempi varustus ja tässäkin aluksessa oli muun muassa sukellusvalmius. Mielenkiintoisena yksityiskohtana aluksen johtosarjat olivat kaikki selkeästi numeroitu, joten vikatilanteessa on merelläkin nopea selvittää, mikä kaapeli menee mihinkin. Tällaista näkee ylipäätään harmittavan harvoin missään (en siis puhu nyt vain mepetoiminnasta).
Oslonvuonon ympäristössä asuu 1,7 miljoonaa ihmistä ja meripelastusseuralle osoitettuja keikkoja tulee alueelta vuodessa noin 1300. Näistä puolet tehdään vapaaehtoisten miehistönjäsenien voimin ja puolet toteuttaa palkattu miehistö. Absoluuttisina lukuina keikkamäärä on suuri, mutta asukaslukuun suhteutettuna erittäin yksinkertaisesti laskien keikkatiheys on aika lailla verrannollinen Lappeenrannan keikkatiheyteen. Tietenkin näin laskien veneilijöiden määrät jne. jäävät kokonaan huomioimatta. Kuulemma näilläkin alueilla todennäköisin syy joutua avustettavaksi liittyy tavalla tai toisella tekniikan pettämiseen. Sukellusvarustusta tarvitaan useimmiten köysien irrotteluun potkurista tai avaimien tms. esineiden sukeltamiseen veden pohjasta. Tällaista se on.
Tämän jälkeen kävimme vielä Holmenkollenilla. Se ei siis liittynyt mepetoimintaan mitenkään, mutta upeat näkymät mäkihyppytornin huipulta on silti ympäristöön. Pääsimme myös hiihtosimulaattoriin, missä liikealustan ja visualisoinnin voimin simuloitiin mäkihyppy sekä syöksylasku. Kaiken maailman hulluja sitä maailmassa onkin harrastuksineen… 🙂 Ihmiset, jotka lähtevät pimeälle, myrskyävälle merelle vapaaehtoisesti, eivät luonnollisestikaan ole niitä. Joka ei ymmärtänyt niin sanottuun huumoriin perustuvaa sarkasmia, viitatkoon.
Sunnuntai on illallista vaille valmis.
Elias Altarriba