Kokemuksia kansainvälisestä meripelastajavaihdosta, osa 8

Tämän seikkailun loppu häämöttää. Perjantaina kävimme aamupäivällä tutustumassa Hortenin merimuseoon, sen jälkeen lounastimme Noatunissa ja pidimme purkupalaverin kuluneen viikon antamista kokemuksista. Purkupalaverin jälkeen Kreikan Samokselta kotoisin oleva vaihtari piti vielä esitelmän paikallisista olosuhteista. Heillä vapaaehtoisista koostuva pelastustiimi vastaa niin vuori- kuin meripelastuksestakin. Samos on aivan Turkin rajan tuntumassa oleva saari, joten vuosia jatkunut pakolaiskriisi on vaikuttanut siellä hyvin vahvasti. Olosuhteista kertoo hyvin se, jos pelkästään hänen kohdalleen sattuneet kuolleet asiakkaat lasketaan kymmenissä. Tilastoissa he näkyvät kylminä numeroina, politiikassa yleensä nykytrendin mukaan ”vain kustannuksina”; mutta jokaisella heillä on kuitenkin ollut oma persoonansa, oma tarinansa, oma elämänsä, omat unelmansa ja omat läheisensä, jotka jäävät kaipaamaan. Pakolaiskriisit ovat hyvin inhimillisiä tragedioita, joissa on vähän voittajia.

Purkupalaverin jälkeen palasimme Osloon autokyydillä. Lauantai on varattu kokonaan matkapäiväksi, perjantaina oli vielä vuorossa yhteinen illallinen.

 

Mitä ajatuksia ja kokemuksia voisi tällä hetkellä listata paperille? Vaikkapa tällaisia:

  • Muuntautumiskyky uusiin olosuhteisiin on kaikessa toiminnassa keskeistä. Se on yhtä lailla evoluution perusteita, toimii liike-elämässä ja monessa muussakin asiassa. Se näkyy myös mepeyhdistysten toiminnassa: Vanhan haikailuun, ruikuttamiseen ja valittamiseen keskittyneet yhdistykset / ihmiset / yhteisöt harvoin tekevät mitään aitoja uusia avauksia siitä, mihin suuntaan kehitystä tulisi viedä. Sitä vastoin ruikuttamalla ongelmat yleensä säilyvät ja korkeintaan vain pahenevat ajan mittaan. Toisaalta: Pitkäjänteinen kehitystyö tuottaa hedelmänsä yleensä ennemmin tai myöhemmin. Sitä se on meillä Lappeenrannassakin tuottanut.
  • Monet Suomessakin havaitut haasteet ovat varsin kansainvälisiä: Miten rekrytä vapaaehtoisia aikaa ja sitoutumista vaativaan toimintaan, miten estää pienten asemapaikkojen näivettyminen, miten tasata miehistöjen ja asemien välisiä eroja osaamistasossa, millainen on vaikkapa hyvä päällikkö ja mikä taho sen ratkaisee jne.
  • Liian vähäinen rahoitus on usein laadukkaan toiminnan este, mutta toisaalta raha ei yksistään ratkaise moniakaan asioita: RS:n koulutuspäällikkö totesi sen kummemmin kiertelemättä, että erityisesti koulutuksessa rahalla saa puitteet, mutta oikeaa asennetta sillä ei valitettavasti voi ostaa. Usein asenne kuitenkin on hyvin ratkaisevassa asemassa tavoitteiden saavuttamiseksi.
  • Millaista osaamista vapaaehtoisilta voidaan realistisesti vaatia ja mitä taas ehdottomasti pitää vaatia on asia, joka on herättänyt paljonkin keskustelua Norjassa (ja myös Suomessa). Yleensä kaikessa toiminnassa on tietty minimitaso, minkä alittaminen koetaan selkeästi rimanalitukseksi. Toisaalta vaatimusten asettaminen liian korkealle voi johtaa miehistöpulaan, mitä pahimmillaan paikkaillaan sitten ”pikaylennyksin” tai ”korjausliikkein”, jotta toiminta ylipäätään voisi jatkua (vrt. minimivaatimuskohta). 
  • Palkatun henkilöstön turvin voidaan varmistua palvelun saatavuudesta eri puolilla maata, mutta palkkausperiaate tuo myös omat jännitteet systeemiin: Vapaaehtoisilla on yleensä kova motivaatio harjoitella ja kehittää osaamistaan, palkattu väki ei välttämättä ole tähän yhtä motivoitunutta. Näin syntyy tilanne, missä osa vapaaehtoismiehistöistä on huomattavasti osaavampia verrattuna joihinkin toisiin palkkamiehistöihin, mutta silti toiset saavat tehtävästä palkkaa. Tämä tuo kuulemma ilmoille pelkoja siitä, voidaanko palkatut korvata vapaaehtoisin. Joskus se on näkynyt sitenkin, että palkattu porukka ei välttämättä mielellään osallistu vapaaehtoisten kouluttamiseen: ”Muuten nuo vievät meidän työt”.
  • Norjassa alusten nopeudet ovat pääsääntöisesti yli 40 solmua. Tulevaisuudessa kuulemma vielä enemmän, hätätilanteissa jopa yli 60. Tämä osittain on tuonut paineita standardisoida koulutusta kansallisella tasolla.
  • PV Willimies on aluksena meidän käyttöön monessa mielessä erinomainen: Se on huomattavasti tilavampi kuin mitoiltaan esimerkiksi samaa kokoluokkaa oleva Egil Nygård, joka minulla oli harjoitusaluksena keskiviikkona ja torstaina (toisaalta Nygård oli selkeästi nopeampi, silläkin pääsi yli 40 solmua). Wiltsun alakerrassa on mm. seisomakorkeus, tilaa kolmelle sängylle ja Nygårdin ajohytti oli kieltämättä Wiltsuun verrattuna ahdas. Sivuttaisteho Wiltsussa on myös erinomainen. Erityisesti Wiltsun navigaattorin työskentelytilaa jäin kaipaamaan: Erityisesti, jos keikka on luonteeltaan monimutkaisempi ja vaatii vaikkapa joltain viranomaiselta saatuja operatiivisia karttoja, siitä on paljon hyötyä (niin, esimerkiksi vaikkapa BORIS-pääte mahtuu siihen ongelmitta tarpeen niin vaatiessa). Vaikka aluksella ikää onkin, niin toimivan layoutin takia se kannattaa ehdottomasti peruskorjata operatiivisen käyttöiän jatkamiseksi vuoteen 2035, kuten suunnitelmissa onkin.

Tämä seikkailu päättyy; kokemukset säilyvät. Voipi olla, että jossain vaiheessa saamme vieraita RS:n koulutusorganisaatiosta. Mutta nyt, over and out.