Vapaaehtoisen meripelastajan henkilökuva: Matias – monitoimimies Lappeenrannasta
Meripelastusseuran nettisivuilla julkaistaan kesän ja syksyn aikana vapaaehtoisten meripelastajien henkilökuvia. Sarjassa esitellään naisia ja miehiä, eri-ikäisiä ja eri tehtävissä meripelastuksen parissa toimivia ihmisiä eri puolilta maata. Esittelyvuorossa on Matias Pekkanen Lappeenrannasta.
Valoisa kesäilta laskeutui Saimaan sinisten aaltojen ylle, kun purjevene karahti karikkoon Munaluodonselän lähettyvillä. Etelä-Saimaan yhdistyksen viikkoharjoitukset olivat juuri päättymässä, kun puhelin soi. PV Willimies lähti yötä vasten suorittamaan karilta irrotusta ja palasi onnistuneen tehtävän päätyttyä takaisin tukikohtaan neljän tunnin reissun jälkeen. Keikka oli Willimiehen päällikkönä toimineen Matias Pekkasen 200. tehtävä pelastusaluksen päällikkönä.
Aktiivisuutta ja sydäntä meripelastustoiminnalle Matiaksella on siis riittänyt. Vapaaehtoisen meripelastajan uransa hän aloitti talvella 1998-99.
– Veneileminen Saimaalla on tullut minulle tutuksi jo lapsena. Vanhempien vene valmistui vuonna 1980, minä synnyin 1984, joten ihan vauvasta asti tässä on Saimaata kuljettu. Yhtään kuntaa ei koko Vuoksen vesistöalueella ole, missä en olisi veneellä käynyt, Matias kertoo. – Kun liityin mukaan vapaaehtoiseen meripelastustoimintaan, enoni oli koulutusvastaavana yhdistyksessämme. Hän se houkutteli minutkin mukaan harrastukseen.
Tuohon aikaan vapaaehtoinen meripelastustoiminta oli ainakin Lappeenrannassa erilaista kuin nykyään. Toiminta oli luonteeltaan enemmän puuhastelua ja ajanviettoa, kuin järjestelmällistä meripelastustoimintaa.
– Pelastusaluksena oli aiemmin ollut uppoumarunkoinen Totti, jolla ei mitään nopeita keikkoja edes pystynyt hoitamaan. Asemaa meillä ei ollut, vaan koulutus- ja kokoontumistilana toimi silloisen puheenjohtajan asunto. Kesällä -99 yhdistyksemme sai käyttöönsä Willimiehen, mikä oli Tottiin verrattuna täysin erilainen, nopea alus.
Willimies mahdollisti vasteaikojen huomattavan lyhenemisen. Toisaalta se toi myös haasteita, kun matkanopeus kolminkertaistui.
– Tuohon aikaan monet vapaaehtoiset olivat huviveneilijöitä itsekin. Harjoittelu myös keskittyi enemmän navigointiin ja hinaussuoritteisiin. Silloin aluksessa oli toki EA-laukku, mutta siitä tai sen sisällöstä ei tarvinnut tietää mitään.
Vuodesta 2003 Matias piti kolmisen vuotta taukoa meripelastusharrastuksesta, mutta palasi vuonna 2006 takaisin.
– Aiemmin harrastus oli tuntunut kivalta, joten ajattelin, että miksei nyt sitten uudemman kerran. Siitä eteenpäin olenkin ollut mukana ilman katkoksia.
Pelastusaluksen päälliköksi Matias eteni hyvin nopeasti palattuaan takaisin toimintaan, jo vuonna 2007. Willimiehen alusvastaavaksi Matiaksen tie kävi viisi vuotta sitten, kun hänen veljensä luopui tehtävästä. Alusvastaavalle on riittänyt työtä.
– Välillä tuntuu, että minun aikanani alusvastaavana kaikki on käytännössä korjattu kertaalleen: moottori, hydrauliikka, navigaatiolaitteet, sähköjärjestelmä… Toisaalta, nyt ainakin tunnen aluksen hyvin.
Vuonna 2011 uusittiin Willimiehen navigaatiojärjestelmä.
– Hoidin projektissa järjestelmän suunnittelun, toteutuksen ja dokumentoinnin, kertoo Matias. – Uuden järjestelmän myötä navigaattorin ja ruorimiehen työskentely helpottui todella paljon ja kipparikin sai käyttöönsä oman päätteen aluksen kulun valvomiseksi.
Pienessä yhdistyksessä tekemistä riittää yleensä enemmän kuin tekijöitä. Niinpä Matias nimitettiin myös valmiusvastaavaksi vuonna 2012. Keskusjärjestön katsastustoiminnassa Matias on ollut mukana nyt kolme kautta.
Vapaaehtoinen meripelastustoiminta on muuttunut paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, muun muassa koulutusjärjestelmä on uudistunut täysin.
– Kun palasin takaisin aktiiviksi 2006, keskusjärjestö lanseerasi uuden, valtakunnallisen koulutusjärjestelmän, Matias muistelee. – Meillä Lappeenrannassa toiminta oli kuitenkin koulutuksen osalta pahasti jäljessä uuden järjestelmän asettamista tavoitteista. Silloinen päällystö ei asiasta innostunut, mikä hidasti käyttöönottoa. Aika hyvin tunnelmia kuvaa tuolloin usein kuultu huudahdus ”helvetin ruksit”. Järjestelmä saatiin kuitenkin vakiinnutettua myös meille, tosin viisi vuotta tavoiteajan jälkeen.
Matias on koulutuksen ja harjoittelun vankkumaton puolestapuhuja.
– Nykyään toimintatavat ovat yhtenäiset. Asiat tehdään niin kuin on sovittu ja opeteltu. Koulutusjärjestelmän ansiosta myös kommunikoinnin tarve on vähentynyt ja oman aluksen turvallisuus on parantunut paljon, luettelee Matias järjestelmän etuja. – Asiat kehittyvät nyt hyvään suuntaan sekä operatiivisen toiminnan että koulutuksen kannalta. Missään tapauksessa nykyisestä tasosta ei ainakaan pitäisi repsahtaa alaspäin.
Pitkän linjan vapaaehtoiselle meripelastajalle esitetään usein kysymys, mikä häntä motivoi ja mikä saa kerta toisensa jälkeen lähtemään tehtäville. Esimerkiksi tänä vuonna Matias on ollut mukana jokaisella yhdistyksen tehtävällä.
– Motivaation lähdettä olen joskus joutunut itsekin pohtimaan. Varmasti yksi tärkeä syy on halu auttaa vesillä ongelmissa olevia ihmisiä, Matias pohtii. – Ja kyllähän tässä harrastuksessa pääsee myös Saimaalle hyvässä porukassa ja hyvällä kalustolla. On sekin tärkeää.
Joskus motivaatio on myös koetuksella.
– Kun on pitänyt päivystyspuhelinta viikkoja takataskussa, tehnyt samalla sitä-tätä-ja-tuota ja saa havaita, että vapaaehtoisia on tarjolla vain maanantai-illan harjoituksiin kello 18-21… Mutta joka kerta on motivaatio palannut takaisin.
Matias kuvaa itseään kotikutoiseksi meripelastajaksi. Hän tarkoittaa sillä sitä, että valtakunnallisessa toiminnassa hän on ollut varsin vähän mukana.
– Katsastajana ja vuosittaisilla koulutuspäivillä olen tietysti ollut tekemisissä myös muiden yhdistysten jäsenten kanssa, mutta muutoin toimintani on kieltämättä aika Lappeenranta- ja Saimaakeskeistä. En ole Bågaskärissä käynyt, enkä meripelastustaitokilpailuihin osallistunut, enkä juuri muissakaan kansallisissa aktiviteeteissa mukana ollut. Tämä kuitenkin on sopinut minulle; jokainen harrastaa tavallaan.