SAREX14 matkapäiväkirja 5, 8.5.
Koskakohan sitä oppisi sanomaan ei, kun on kyse jostain meripelastustoimintaan liittyvästä asiasta? Jälleen hyvänä esimerkkinä tämä reissu, joka sai alkunsa Tuomaksen kysyessä lähdetkö mukaan. Mitään sen enempää ajattelematta tuli taas vastattua, että totta kai lähden. Näin kotimatkalla jo ollessa voin todeta, että en ole vastausta vielä katunut hetkeäkään.
Torstai häämötti ja kaikilla oli tiedossa, että tämä olisi viimeinen harjoituspäivä. Enää olisi yksi iso, koko päivän kestävä skenaario jäljellä, joka mittaisi kaikkea tähän mennessä opittua. Viikko on mennyt nopeasti, eikä ajan kulkua pysty käsittämään näin jälkikäteen ajateltuna. Niin paljon mielenkiintoista tekemistä täällä on ollut ja kiirettä riittänyt, ettei jalkoja ole ehtinyt liottaa merivedessä aurinkoa ottaen. No kukapa sitä tekisikään kymmenen asteisessa merivedessä ja kylmässä tuulessa.
Viimeisen harjoituspäivän agendana oli massaevakuointi, jossa pidettiin Suomen lippua korkealla. Skenaariossa oli tapahtunut rahtilaiva Wartenan ja matkustajalaiva Povl Ankerin yhteentörmäys, jonka jälkeen totaalinen kaaos oli valmis. OSC:n nakki napsahti tällä kertaa vartiolaiva Merikarhulle, jonka ohjaamosillalla alkoi melkoinen kuhina kuin muurahaispesässä. Pelastussuunnitelma olisi saatava nopeasti alulle ja ensimmäiset komennot sisään, koska ensimmäisten yksiköiden ETA oli vain noin 20min. Jenny Wihuri paukutteli pakoputket punaisena onnettomuuspaikalle ollen siellä toisena.
Allekirjoittaneelle napsahti harjoituspäällikön rooli ja jo muutama maili ennen onnettomuuspaikkaa oli selvää, mitä ensimmäisenä tehdään: Antti veteen keräämään vedenvaraan joutuneita, joita oli meri punaisenaan. Lopulta Antti pelasti merestä ja pelastuslautoilta yhteensä 25 henkilöä. Kun potilaat oli luokiteltu, hoidettu ja saatettu alukseen sisään, saimme käskyn siirtyä Waternan kylkeen ja lähettää jo kyntensä aiemmin näyttänyt ensivastetiimi paikalle, saaden tälläkin kertaa suitsutusta toiminnastaan.
Kun rahtilaiva Wartena oli hoidettu ja potilaat siirretty muille aluksille, sai Jenny Wihuri kauan odotetun kysymyksen: pystyttekö ajamaan Povl Ankerin kylkeen ja aloittaa evakuoinnin. Vastausta ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, vaan matkaan lähdettiin heti. Ison matkustajalaivan vieressä Jenny näytti melko olemattomalta, mutta todisti tehokkuutensa. Kolmessa minuutissa Jenny oli kiinni ja evakuoinut yhteensä 20 henkilöä, jonka jälkeen toimitsijat vihelsivät pelin poikki ja käskivät jättää muillekin jotain evakuoitavaa. Evakuointia johtanut Havfruen yritti saada Jennyn vielä kerran evakuoimaan Povl Ankkeria, mutta lupaa ei tullut harjoitusteknisistä syistä. Loput evakuoinnit tehtiin apuveneillä hitaasti, mutta varmasti.
Viikon viimeinen harjoitus jälleen kerran todisti, miten vaikeaa tuollainen paletti on pitää käsissä. Varsinkin henkilöluvun pitäminen on äärimmäisen haastavaa, kun pelastusoperaatioon osallistuu lähemmäs kymmenen pelastusyksikköä, matkustajalaivan tiedot ovat hieman puutteelliset tai ainakin sekavat ja vielä on se aluksen kapteeni vieressä, joka jää aina laskuista pois. No mutta lopulta pääluku täsmäsi ja Merikarhu sai ansiokkaasti päätökseen pelastusoperaationsa.
Palautetilaisuudessa annettiin paljon positiivista palautetta Merikarhun OSC toiminnasta ja Jenny Wihurin ensivaste- ja evakuointitoiminnasta. Kyllä se vain on myönnettävä, nyt kun on omin silmin nähnyt, että suomalaisten viranomaisten- ja vapaaehtoisten meripelastustoimintaa arvostetaan kansainvälisesti erittäin paljon. Siitä saadaan olla ylpeitä!
Lauri Nuuttila